Isoisoisän tupakkapöytä
Entisöijän oma aarre, äidinäidinisä, hienopuuseppä Arvi Salmisen valmistama tupakkapöytä, johon vuosikymmenten säilytys kylmässä ulkorakennuksessa oli jättänyt jälkensä. Alun perin otin pöydän työn alle koulun Lakkaus ja viilutus -opintokokonaisuuden alkaessa ajatellen, että tämän kanssa nyt ei korkealta putoaisi, vaikka ei ihan niin onnistuisikaan. Vasta työn edetessä silmät avautuivat kalusteen kauneudelle ja isoisoisän tekemisen taidolle. Pakko myöntää, että joskus sitä ei näe, mikä on ihan silmien edessä?
Kosteassa ja kylmässä säilytyksen jäljiltä pahimmassa kunnossa olivat kalusteen viilupinta ja kannen ulkokehä, joiden liimaukset olivat isosti pettäneet ja lakat jääneet matkan varrelle.
Kannen ulkokehän liimausta varten puhalsin varovasti paineilmaa käyttäen roskat pois saumoista, ja valmistin puristusmuotin, jonka istuvuutta varmistelin paksulla huopakaistalla muotin ja kehän välissä. Vanhaa kunnon kuumaa nahkaliimaa saumoihin, ja tiukkaan puristukseen viikoksi. Lopuksi vielä kiinnityksen varmistus puunauloilla, sillä kehäksi taivutetussa puussa on melkoinen vääntö!
Viilupinta sitten vaatikin vähän enemmän liimauskierroksia… Pahimpiin halkeamiin pääsi sentään injektioruiskulla ja ohennetulla puuliimalla, mutta monessa kohtaa irti korkanneen viilun löysi vain pintaa sormenpäillä taputellen ja siitä syntyvän äänen eroavaisuuksia kuunnellen. Sen jälkeen sitten vaan rohkeasti uutta viiltoa ehjän näköiseen viilupintaan, ja liimaa perään ruiskulla tai sormilla pintaan hieroen ja parasta toivoen.
Noin viidentoista liimauskierroksen jälkeen pääsin lakanpoistoon. Pöydän tekijä Arvi oli selvästi huumormiehiä, sillä sakkilaudan viiluruutujen syysuunnissa ei ollut päätä eikä häntää – ei siis auttanut kuin raaputella puukonterällä ruutu kerrallaan. Eikä siinä mitään, sen verran rapeaksi oli lakkapinta päässyt, että rapsuttelu kävi kevyestä terapiatyöstä!
Pöydän alunperin hurjasta kunnosta huolimatta varsinaisia viilupaikkoja tarvitsi tehdä vain yksi, se tosin sitten hieman suurempi pläntti. Syykuvioltaan ja paksuudeltaan sopivan viilupalan etsinnän jälkeen piti vielä ihmetellä oikeaa petsin sävyä, jolla saavutettaisiin suunnilleen sama värisävy ympäröivän muun pinnan kanssa. Monta asiaa prosessissa meni melko hyvin kohdalleen, mutta paikkapalan loimukuvion vaikutus petsaustulokseen oli selkeä harjaantumattoman silmän aiheuttama hama, joka hetkeksi jäi harmittamaan.
Ennen pöytätasojen lakkausta petsasin molemmat tasot hieman alkuperäistä tummempaan sävyyn, sillä halusin sakkiruudukon erottuvan ympäröivästä aiempaa selkeämmin. Samoin halusin jättää peliruudukkoa ympäröivän sinivihreän viilureunuksen näkyvästi pelikenttää reunustamaan, minkä vuoksi ympäröivän alueen petsaaminen piti tehdä aika kieli keskellä suuta, jotta petsiä ei eksyisi pisaraakaan väärään paikkaan.
Pöytätasot lakkasin kalusteen aikakaudelle sopivasti nitroselluloosalakalla ruiskuttaen. Metalliset jalkaosat hiekkapuhalsin vanhasta maalista, ja spraymaalasin Tampereen väripalvelun (vahva suositus, erinomainen palvelu!) sekoittamalla mahonginvärisellä ihan täydellisellä sävyllä, testattuani ensin paria hutiostokseksi osoittautunutta valmista spraymaalia.
Lopputulokseen olen tuota viilupaikan loimukuviota lukuun ottamatta varsin tyytyväinen. Ja kohtuuden nimissä todettakoon, etten tuota viilupaikkaustakaan sittemmin ole juuri tullut miettineeksi. Olkoon niin, että se on minun sormenjälkeni isoisoisän valmistaman kalusteen kertomassa tarinassa!
